Eilen pääsin viimein tositoimiin! Aamu alkoi lupaavan valoisana jo puoli seitsemän aikaan kun kävelimme kohti sairaalaa. Sairaalaa on (opiskelijoiden mukaan) yksi Unkarin vanhimmista, kuuluisimmista ja parhaista etenkin ensihoidon ja kardiologian osilta. Sairaala koostui useista eri värisistä ja eri vuosina rakennetuista isoista rakennuksista, joissa eksyminen on hyvin todennäköistä. Osastoni on toistaiseksi neurologian osasto, jossa on n. 30 paikkaa aivohalvauksen saaneille potilaille.
Paikalliset opiskelijat viettävät viikosta 2 päivää koulussa ja 3 päivää harjoittelussa. Nytkin osastollamme on lisäkseni neljä muuta opiskelijaa. Lisäksi heillä on päivittäin n. tunnin mittainen reflektioistunto opettajansa kanssa, jossa he käyvät läpi päivän tapahtumia ja esille nousseita asioita. Muuten henkilökuntaa osastolla tuntui olevan vähän. 2 hoitajaa, vieraileva fysipterapeutti ja n. 10 lääkäriä, jotka näin vilaukselta.
Englantia ei puhunut kuin tuutoropiskelija ja muutaman sanan muut opiskelijat. Kuitenkin annan täydetpisteet osaston yhdelle sairaanhoitajalle, joka aina jaksoi huikata mukaan toimenpiteisiin yms. vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan ja näytin muutenkin tolvanalta heidän silmissään tehdessäni asioita puolet hitaammin ja aseptisemmin, mutta kuitenkin päivän saldona mm. verikokeen ottoa, verenpaineen mittausta (ihka aito elohopeamittari!)ja letkuruokintaa. Hianoo päästä tällaiseen paikkaan vihdoin ja viimein, kun aina olen jäänyt ilman osastopaikkoja! Olimme myös katsomassa kun lääkäri tutki ultaäänellä potilaan verisuonia. Ikävä vain, kun en selityksestä juuri ymmärtänyt. Potilaat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä kun unkariksi osaan kertoa etten puhu unkaria ja, että olen suomalainen. Eräs osasi kertoa jotain Helsingistäkin, joskaan en tiedä mitä hän siitä kertoi.
Englantia ei puhunut kuin tuutoropiskelija ja muutaman sanan muut opiskelijat. Kuitenkin annan täydetpisteet osaston yhdelle sairaanhoitajalle, joka aina jaksoi huikata mukaan toimenpiteisiin yms. vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan ja näytin muutenkin tolvanalta heidän silmissään tehdessäni asioita puolet hitaammin ja aseptisemmin, mutta kuitenkin päivän saldona mm. verikokeen ottoa, verenpaineen mittausta (ihka aito elohopeamittari!)ja letkuruokintaa. Hianoo päästä tällaiseen paikkaan vihdoin ja viimein, kun aina olen jäänyt ilman osastopaikkoja! Olimme myös katsomassa kun lääkäri tutki ultaäänellä potilaan verisuonia. Ikävä vain, kun en selityksestä juuri ymmärtänyt. Potilaat ovat kuitenkin ymmärtäväisiä kun unkariksi osaan kertoa etten puhu unkaria ja, että olen suomalainen. Eräs osasi kertoa jotain Helsingistäkin, joskaan en tiedä mitä hän siitä kertoi.
Eniten ihmetystä aiheutti sairaala väen pukeutuminen. Äkkiseltään muistutti hyvin läheisesti suomalaista hoitokulttuuria valkoisina asuineen, tarkemmin katsottuna tajusin, että jokainen itseäänkunnioittava naispuolinen sh-opiskelija käytti hoitopuvun housujen sijaan valkoisia pillifarkkuja. Siinä hieman kateellisena pohdin, että varmasti ovat hyvin epäkäytännölliset. Hilpeyttä herättivät myös jokaisen naisen värikkäät hiuspompulat ja donitsit. osalla oli hiuksissa alla perus musta ponnari, jonka päälle oli sitten vielä laitettu näyttävä donitsi. Pitänee mennä ostamaan itsellekkin ;>
Pitkän päivän kruunasi Spar -ruokakaupasta löydetty pullaa muistuttava gluteeniton leipä, jonka löytämiseen tarvittiin tuutoropiskelijani lisäksi 4 myyjää. Pattereita unohdin jälleen ostaa, joten kuvia ei ole luvassa vielä lähiaikoina.
Eilis ilta päättyi kuitenkin ikävästi jännitysnuhaan, jonka seurauksena nousi lämpöä ja kurkkuakin koski, huonosti nukutun yön jälkeen toivon, että huomenna olisin taas jo työkunnossa :)
Eilis ilta päättyi kuitenkin ikävästi jännitysnuhaan, jonka seurauksena nousi lämpöä ja kurkkuakin koski, huonosti nukutun yön jälkeen toivon, että huomenna olisin taas jo työkunnossa :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti