Viikko sujunut töitätehden ja laiskotellen hyvän ruuan merkeissä. Hurmasin uudet ystäväni loistavilla kokkaus taidoillani tekemällä köyhiä ritareita, seuraavaksi ajattelin pyöräyttää lihapullia mikäli ehdin joku päivä. 9-12 tunnin työpäivien, mukaan lukien yhteensä n. tunnin kestävien matkojen jälkeen, ei iltaisin paljon jaksa muuta kuin ottaa rennosti lepoa ja yrittää päästä ajoissa nukkumaan. Onnekseni osaston aamuvuoro alkaa vasta seitsemältä, eikä kuudelta kuten turkkilaisten tyttöjen vuorot, he ovatkin puurtaneet 12 tuntia joka päivä, jostain syystä minä ja muut opiskelijat olemme olleet vain yhdeksän tuntia päivässä. Joka tapauksessa aika kuluu välillä hyvinkin hitaasti, koska osastolla ei hirveästi ole tekemistä muulloin kuin aamulla.
 |
| Neurologian osasto |
Verenpainetta ja lämpöä pystyn mittailemaan, sekä ottamaan nesteytysletkuja irti kanyyleistä ilman tulkkia, mutta on melko turhauttavaa kun "helpoimmat" asiat, kuten syöttäminen ovat vaikeimpia ilman kieltä. On kurjaa hoitaa potilasta kun kommunikointi ei onnistu tai vieressä nöpöttää kokoajan toinen hoitaja, joka hoputtaa "kyllä tuo soppa jo riittää, anna sille jo pääruoka". Kuitenkin päivittäin olen saanut kaikenlaista tehdä ja kieltäkin opin pikkuhiljaa. Ymmärrän jo jotain ja keskustelun alkuakin syntyy etenkin parempi
kuntoisten potilaiden kanssa. Tosin, nyt kun osaan sanoa etten puhu unkaria ja että en ymmärrä, katkeaa keskustelu yleensä siihen.
On myös turhauttavaa, kun tekee asiat kuten ne on koulussa opetettu, mutta täällä asioita kuitenkin tehdään erilailla, ja ilman yhteistä kieltä on vaikea perustella omaa tekemistään, jolloin hermostun kun opetetaan tekemään "väärin". Tosin sama se on Suomessa harjoitteluissa, tapoja tuntuu olevan yhtämonta kuin tekijöitä, ja aina joutuu perustelemaan tekemänsä.
Merkittävin ero omaan oppimaani on aseptiikka ja tarkkuus. Täällä Unkarissa kyllä aseptiikan perusteet on hallussa, mutta hienosäätö uupuu (ei sillä että Suomessakaan aina osasttaisiin...). Samoilla hanskoilla mennään koko vaippojenvaihtokierros ja käsidesiä otetaan joko vähän, tai sitten paljon, mutta ei hierota käsiin vaan odotellaan kädet ojossa, että aina kuivuu. Veren kanssa työskennellessä hanskoja ei juuri käytetä, vaikka verta yleensä päätyy kanyyleistä milloin omille, milloin potilaan käsille tai lattialle. Kanyyleita löytyy potilailla milloin mistäkin, eikä mustelmat ole esteenä näytteen otolle tai kanyloinnille.
Tarkkuutta ei juuri toimenpiteissä vaadita. Letkuttaessa monet hoitajat avaavat tipan täysille ja valuttavat nestettä suoraa lavuaariin kunnes letku on varmasti kuplaton. Tippa voidaan myös ottaa kesken kaiken pois, jos hoitaja sattuu olemaan huoneessa kun se on lopuillaan (viimeiset puolidesiä jäljellä), eikä tarkkoja määriä merkata mihinkään listaan. Verenpainetta mittaillessa tulos pyöristetään aina lähimpään kymmeneen, ja pulssit hoitaja keksii päästään kierroksen loputtua. Lämpö mitataan samalla periaatteella, laitetaan mittari kainaloon ja otetaan yleensä keskenkaiken pois, jos potilaalla on yli 37astetta, se merkataan oikein kansioon, jos ei, hoitaja keksii kaikille "normaalilämmön" papereihin.
Näitä lukiessa alkaa miettiä tehdäänkö siellä mitään hyvin, mutta nou hätä, kukaan ei ole vielä kuollut! Olen myös saanut osallistua verisuonten UÄ tutkimukseen, EGG:n ottoon ja bronkoskopiaan eli keuhkoputkien tähystykseen eli tullut myös kaikkea uutta ja ihmeellistä.
 |
| 2-6 hengen potilashuoneet eivät juuri turvaa yksityisyyttä puuttuvine väliverhoineen. |
 |
| "Toimisto" |
 |
| Minä ja muut opiskelijat |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti