Verta, kyyneleitä ja lunta, niistäpä kiva soppa syntyy!

Viikko puolessa välissä ja kaikkea taas nähty. Kevät on kylmin pitkiin aikoihin mistä todistaa jo kolmatta päivää satava lumi. Ärsyttävintä kuitenkin on, että lumi on loskapaskaa ja puen aina liikaa päälle ja sitten tulee kuuma. Tuuli kuitenkin on yhä petollinen, eikä koskaan tiedä mistä kadunkulmasta se taas iskee. Koitan siis kestää jatkuvan hikoilun.

TIISTAI

Emme jatkaneetkaan naistentaudeilla enää (yllätys yllätys!) vaan suuntasimme jo korva-, nenä- ja kurkkutautien osastolle. Tällä kertaa saamme kuitenkin olla koko viikon samalla osastolla, eli mun tapauksessa miesten osasto. Osastolla diagnooseja laidasta laitaan, mutta yleisin syy taitaa olla korva-, nenä-, ja kurkkualueen kasvaimet. Osastolla toteutetaan myös saattohoitoa.

Eiliset hoitajat olivat super ystävällisiä, etenkin osastolla 30 vuotta osastonhoitajana, nyt lähinnä harrastuksena työskentelevä mummo, joka oli n. 140senttiä pitkä ja tykkäsi kaikesta mitä mulla oli "kiva letti, kiva työpuku, on se kiva tyttö, kiva on kyllä kiva tuo puku!". Myös toinen hoitaja oli mukava ja antoi mun kärsivällisesti yrittää verikokeen ottoa, joskin paineiden alla epäonnistuin jatkuvasti (no ei siinä ollut kuin 4 ihmistä katsomassa). Ainoa miinus oli leikkauspuolella työskentelevä mieshoitaja, semmonen reippaasti päälle 40 ja niin limanen ku mies voi olla. Aina oli hyvä syy tulla vähä likemmäs ja taputella olkapäätä, ensimmäinen asia mitä hän myös halusi tietää kuullessaan, että olen ulkomaalainen oli, että asunko hotellissa. Tämän jälkeen sain kuulla että minun tulisi ehdottomasti olla Unkarissa pidempään ja opetalla kieltä (hän ei puhunut englantia onneksi) ja hankkia vaikka mies täältä (WINKWINK). Loppupäivä menikin pahoinvoidessa ja kyseistä herraa vältellessä. Tänään törmäsin kyseiseen herraan leikkaussalissa, ja sain purkaa ällötystäni toisilla naispuolisille opiskelijoille joilla samat fiilikset kyseistä miekkosta kohtaan. Oli kuulemma koko eilisen päivän kulkenut osastolla hipsuttelees tyttöjä ja sivumennen aina tokaissut olevansa vielä sinkkuna. Kumma juttu....

Limainen mies unohtui kuitenkin hetkeksi kun "pääsin" mukaan (katsomaan) lasten kita- ja nielurisojen poistoa. Suomessahan nämä operaatiot tehdään pääsääntöisesti päiväkirurgisina toimenpiteinä lapsen ollessa nukutettuna. Täällä ei kuitenkaan nähdä mitään syytä nukuttaa lasta 15-20 minuutin kidutuksen ajaksi, sillä "eihän se sitä kuitenkaa tunne ku suu on puudutettu, ja toisekseen on tutkittu, ettei ne jälkikäteen muista kuin tuon tuolin mihin ne on sidottu ja steriilin laatikon". Toimenpide siis eteni niin, että lapsi sidottiin tuoliin käsistä, keskikropasta ja jaloista, päätä piteli raavas mieshoitaja. Suojavaatteet lääkärillä ja lapsella ja lopuksi vielä ämpäri roikkumaan lapsen kaulalle. Ekaksi puudutettiin nielu ja sitten alkoikin itse leikkaus. Lapset itkivät ja huusivat samalla kun lääkäri näppärästi napsaasi risat pois niin jotta veri vaan lensi. Kirjaimellisesti. Siinä sitten vähä verta sylkien odoteltiin että lääkäri sai tikit paikoilleen ja se oli siinä. Huhheijaa. Juttelin asiasta tänään yhden opiskelijan kanssa, jolle oli tehty tuo toimenpide Unkarin malliin kun hän oli ollut 12-vuotias. Hän muistaa kyllä koko homman ja kyllä, se myös sattui vaikka suu oli "puudutettu". Se siitä eettisestä kohtelusta.

KESKIVIIKKO

Tänään työvuorossa oli myös mukavia hoitajia, joskin ehkä hieman epäileväisiä. Sain kyllä heti aamusta pistää lihasinjektion, josta saimme melkein riidan pystyyn väitellessämme oikeasta pistotekniikasta. Tälläkin kertaa paikalla katsomassa kaksi sairaanhoitajaa, opettaja, potilas, tämän omainen ja opiskelija kaverini. Ei paineita ei, nyt ymmärrän miltä sairaanhoitajista tuntuu kun opiskelijat seuraavat herkeämättä jokaista liikettä. Täällä kuitenkin lihasinjektiot pistetään samaan malliin kuin ihonalaiskudokseen, eli nostetaan iho poimulle ja pistetään. Z-tekniikka on niin vanha ja kulunut täällä. Kun yritin perustella sen käyttöä hoitaja kuskasi mut erääseen huoneeseen ihmettelemään saattohoidossa olevan potilaan takapuolta, jossa siis käytännössä jäljellä luu ja nahka ja ivallisesti ehdotti kokeilemaan siinä z-tekniikkaa. Otin myös injektionesteen ampullista epäesteettisesti, joten sain neulan ja vesipullon, jotta sain harjoitella. Että semmonen aamu.

Onneksi pääsimme kuitenkin taas tiirailemaan leikkaussaliin, tällä kertaa katsomaan korvan pahanlaatuisen (ja ison) kasvaimen poistoa. Ikäväkyllä leikkaus sattui ruokatuntimme kanssa samaan aikaan, joten ehdimme nähdä vain alkuvalmistelut eli verisuonten polttamisen yms. Tunnelma leikkaussalissa oli rento. Toimenpidettä suoritti kaksi lääkäriä ja sairaanhoitaja. Lisäksi paikalla oli pari muuta hoitajaa, jotka valvoivat monitoreita ja auttoivat tarvittaessa. Pääosin kuitenkin pelailivat kännyköillä, surffailivat netissä tai lukivat kirjoja. Radiosta kuului iloinen popmusiikki ja lääkärit söivät siinä leikkauksen ohessa vähän karkkia. Älkää kuitenkaan huolestuko, aseptiikka pelas lähes hyvin!

Olimme myös korva-nenä- ja kurkkupäivystyksessä piipahtamassa. Täällä kaikki tutkimusvälineet (spatulat ja korvasuppilotkin) ovat pestäviä, kuten näköjään myös lääkärin kumihanskat. Sen verran ahkerasti hän niitä desinfioi mennen tullen, jostain syystä oli nauruherkässä. Korvalamppua ei myöskään ollut, vaan lääkäri piti vain suppiloa lähellä korvaa ja sitten kurkki otsalampun valossa jostain puolen metrin päästä näkyykö mitään. Tosin, en ole korvalääkäri, joten voi olla että minä olen tässä se joka on väärässä. Hauskaa kuitenkin oli!

Pääsimme ajoissa kotiin ja ajattelin huomenna aamulla koettaa onneani ja suunnata sairaalalle harjoittelemaan ilman toisia opiskelijoita. Tosin taidan olla vain aamupäivän sillä ajattelin tehdä vielä vähän lisää karjalanpiirakoita pakastimeen. Kun kerran on aikaa!